18. syyskuuta 2014

Luku 3 | Asiasta avautuminen

Asiasta puhuminen on erittäin vaikeaa. Harvoin tulee puhuttua muiden ihmisten kanssa omasta seksielämästä, ja lapsen tekeminen tuntuu sitäkin yksityisemmältä asialta. Olisi helpompaa puhua asiasta ihmisten kanssa, jotka ovat lähes samassa tilanteessa, saaden vertaistukea. Harvoin tälläisiä tilanteita kuitenkaan tulee, kaikkien lapsettomuuden kanssa taistelevien ollessa omissa oloissaan. Asiasta puhuminen lapsia omaavien tai raskaanaolevien pariskuntien kanssa on kuin käyttäisi hiekkapaperia kasvojen pesemiseen. Kommentit "Kyllä te vielä ehditte!", ja "Te olette vielä nuoria" kaikuvat jo tärykalvoissa.

Kaverit?

 

Nuorena on erittäin vaikea löytää kavereistaan ihmistä, joka ymmärtää tilannetta. Muiden elämäntilanne on yleensä todella erilainen. Toiset viettävät vielä railakasta sinkkuelämää yhden illan juttuineen, toiset seurustelevat, mutta eivät halua lapsia pitkään aikaan. Tälläisille ihmisille avautuminen on yhtä järkevää ja helpottavaa, kuin puhuisi seinille. Olen parille miespuoliselle kaverilleni asiasta sanonut, saamatta minkäännäköistä vastakaikua, minkäännäköisestä tuesta puhumattakaan. Ja vaikea heitä on syyllistää. Meillä on aivan eri intressit. Auton vaihtamiskeskustelut ovat tästä hyvä esimerkki - toinen hehkuttaa auton suorituskykyä, kun itse miettii sitä, että mahtuisiko siihen rattaat, jos lapsi sattuu tulemaan.

Sukulaiset?

 

Sukulaiset ovat vielä vaikeampia tässä aiheessa kuin kaverit. Jo pari vuotta sitten alkoivat vanhemmat ja muut sukulaiset vähän vitsillä kyselemään, että milloin sitä perheenlisäystä tulee. Siihen ei kehtaa vastata, että ollaan koko ajan tekemässä, ei vaan onnistu. Vaikka ymmärrän hyvin heidän kiinnostuksensa asiaa kohtaan, on kuitenkin järjetön ajatus myöntää ongelmaa juuri heille. Lapset ovat luotuja minusta tuomaan iloa elämään, ei surua. Jos menisin nyt kertomaan äidilleni, että emme saa lasta, luulen hänen masentuvan melko suuresti. Paljon on myös mahdollista, että kertomiseni jälkeen äiti kyselisi kuukausittain menestyksen perään.

Kenelle sitten puhua?


Miettiessäni asiaa tätä kirjoittaessani tuntuu siltä, että puhuminen asiasta pariskunnan ulkopuolella on mahdotonta. Kavereita ei kiinnosta, perhettä kiinnostaa liikaa, ulkopuolisten ihmisten kanssa puhuminen tuntuu turhalta, kun sielläkin ihmiset ovat niin eri tilanteissa. Vika voikin olla omassa päässä, kun itse ei tiedä, kenelle haluaisi avautua. Ei osaa valita, millaista vastaanottoa omille ongelmilleen haluaa saada.

2 kommenttia:

  1. Jälleen touché. Itseltäni löytyisi kyllä ystäviä, jotka elävät suurinpiirtein samaa elämäntilannetta, mutta asiasta kertominen tuntuu todella vaikealta ja aihe liian henkilökohtaiselta. Samalla aiheesta avautumisessa ahdistaa myös ystävän laittaminen vaikeaan tilanteeseen: mitä ihmettä hän osaisi asiaan sanoa? Tai mitä minä edes odotan kuulevani kaverini suusta? Mikäli lapsettomuutemme jatkuu, on asiasta joka tapauksessa yksinkertaisesti pakko kertoa lähimmille ystävillemme. Aloitettuani blogin kirjoittamisen olen pitänyt yhtenä vaihtoehtona nimenomaan blogin julkistamista kavereilleni vaikkapa Facebookin kautta. Näin kaverit saisivat hieman sulatella asiaa seuraavaan kasvotusten tapaamiseen asti.

    Itse koin asiasta kertomisen omille vanhemmilleni samanaikaisesti sekä helpotukseksi että jonkinlaiseksi velvollisuudeksi, koskettaahan asia myös heitä "isovanhempina". Vanhempani olivat myös ensimmäiset, joille asiasta osasin puhua. Veljelle kertominen olikin sitten jo hieman helpompaa. Hyvä kuitenkin, että olet saanut itsekin avauduttua asiasta edes jollekin ulkopuoliselle. Hyvä siksi, että osaat asian vaikeudesta huolimatta siitä puhua. Ehkäpä saisit kuitenkin vanhemmiltasi sitä kaipaamaasi vastakaikua? Heille voit varmasti myös sanoa asian olevan sinulle niin henkilökohtainen, ettet halua aiheesta jauhaa sen enempää kuin mitä olet itse valmis heille kertomaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoilla linjoilla mennään edelleen. Kavereille asioista mainitessani, jotkut ovat ovat mykistyneet ja eräs alkoi jauhamaan asiasta jokaisessa tapaamisessa. En tiedä kumpi noista on parempi vaihtoehto, vai onko kumpikaan hyvä. Voivatko minun ikäiset ihmiset sanoa minulle jotain sellaista, mikä hyödytäisi, vai olisiko parempi olla hiljaa?

      Olen samaa mieltä siitä, että vanhempien olisi syytä tietää näistä asioista, mutta kertominen tuntuu tuskalliselta. Joka kuukausi sitä kuvittelee, että kohta voi kertoa lapsen olevan tulossa, mutta tässä tämä 3 vuotta on vierähtänyt tuolla ajatuksella.

      Näen lapsen tekemisen ehdottomasti myös velvollisuutena vanhempiani kohtaan. Äiti on jauhanut pari vuotta kommenttia "rakastakaa lapsenlapsia, he kostavat"... tarkoittaen unettomia öitä, ja muita asioita mitä vanhemmillemme olemme omassa lapsuudessamme aiheuttaneet. Lapsenlapsen kanssa he saisivat nauttia niistä lapsen hyvistä puolista ilman öiden valvomista, vaippojen vaihtamista jne.

      Luultavasti tulen kertomaan äidilleni asiasta kun/jos mennään koeputkihedelmöitykseen asti. Näihin kevyisiin keinoihin on vielä toistaiseksi niin suuri luotto, ettei halua äitiä stressata.

      Poista